Ja taas niellään niitä aikaisempia läppiä. Pitää varmaan ottaa jotain vettä liukkaampaa kyytipojaksi.
Tapahtui nimittäin niin, että kävimme yhdessä ajamassa. Ei pelkoa - ei oteta tavaksi edelleenkään. Tämä ainutlaatuinen tapaus johtui puhtaasti suunnistuksellisista syistä. Lähinnä siis syystä, että eksyisin autoonikin, jos turavyö ei pitäisi paikallaan.
Pyöräilijäähän ei tarvinnut matkaan suostutella, päin vastoin. Itseni kanssa taas kävin Suuren Keskustelun. Ja Pyöräilijää vannotin pitämään päänsä kiinni. Kysyisin, jos jokin olisi epäselvää. No ei se pitänyt. Päätänsä kiinni siis, mikä tietysti ei vaimoa yllättänyt. Yllätys sen sijaan oli, että vaimo ei pultannut! Kertaakaan. Olen sanaton.
Lusikat eivät siis menneet jakoon, pyöriä ei lennellyt toimestani jorpakkoon, enkä laittanut (maailman kauneinta) sotkutintani myyntiin. Piti silti käydä tämän päälle vähän omilla teillä juoksemassa (ja Pyöräilijä ajamassa), että jokin järjestys maailmassa säilyisi. Eksyin tietenkin, mutta ei siitä sen enempää.
Blogin lähes kolmivuotisella taipaleella on kulisseissa tapahtunut kaikenlaista, vaikka raportointi on kohdentunut enemmän kaikkeen muuhun kuin omaan kehitykseeni (ehkä siksi, että se ei ole ollut kovin päätähuimaavaa). Tehdäänpä nyt pieni välitilinpäätös kuitenkin.
Pari tavoitetta on saavutettu:
Peruskunto palautettu - check! [Hallelujah!]
(Hienon värinen) pyörä - check! [itse valittu - repikää siitä!]
Ja onhan niitä haasteita vielä edessä:
Niissä ylämäissä on vielä hiomista. Paljon. Ja poluista ei tarvitse edes puhua...
Moni asia ei ole muuttunut, eikä muutu:
Vaippahousuihin en edelleenkään suostu. Osaan ja haluan edelleenkin puhua muustakin kuin pyöristä. Olen edelleen maailman paskin pulloteline. Vannoen paras!
Enpäs ole hetkeen blogissa käynyt, kun täällä on ollut niin hiljaista. Kiva kuulla siis pitkästä aikaa ;) Jälleen täällä voin niin samaistua tekstiisi, minäkin tänä kesänä kävin jopa yhteisen lenkin pyöräilijäni kanssa, ilman aivan käsittämätöntä tappelua (hiukan itkua ja hammastenkiristelyä nyt kuitenkin, kun oletettu lyhyt maantie pätkä osoittautuikin ei-niin-lyhyeksi hiekkatie rynkytykseksi). Kävin itsekin jopa ajamassa yhden kuntoajon (olenko jo myynyt sieluni Lajille???) ja lupasin ensi kesänä lähteä lyhyelle triathlonille...Minulta vaan vielä puuttuisi se maantiepyörä, jonka vaaleanpunaisena voisin hyväksyä (vaippahousut on jo) ;) Niin, ja toimin viikon etappikisassa virallisena huoltajanakin. Tämä alkaa olla vaarallista! Pelastautukoon ken vielä voi!
VastaaPoistaMoi! Kiva kun poikkesit, vaikka hiljaistahan täällä on edelleen. Kyllä nyt kuulostaa siltä, että siellä liikutaan vetsen terällä! Vaaran vyöhykkeillä häilytään täälläkin. Meikäläisten saldo tänä vuonna taitaa olla 4 yhteistä lenkkiä, ja se on vaatinut paljon (minulta) se! Omaa urheaa kitkutintani kyllä ulkoilutin kesän aikana reilut 500 km, nyt pimeys on kyllä torpannut sotkemisen täysin. Joku roti täytyy tähän laittaa, mikään pyöräilijähän en kuitenkaan ole, huh! Mutta intoa on sitten riittänyt sitäkin enemmän kaikkeen muuhun :) Hyvin pieni (maasto)kuntotraithloni kuului minullakin kesän ohjelmaan, ja sanoisin että oli todella kiva kokemus ja suosittelen! Siihen hommaan ei kyllä Pyöräilijällä ollut osaa eikä arpaa. Kelpuutin sen kuitenkin huoltojoukkoihin, ja kannustusta kyllä riittiikin sitten nolouteen asti...voi elämä. Ensi kerralla täytyy vähän miettiä sitäkin uudelleen... Miten musta tuntuu, että pelaustautuminen on ollut jo jonkin aikaa autuaasti myöhäistä? :D Ja nuo vaippahousut (sinäkin Brutukseni!?) sinetöi tuon homman. Pelastautumisen sijasta voisi kuitenkin haavella vielä tämän vääjäämättömän kehityskulun jarruttamisesta, helpolla ei luovuteta!
VastaaPoista